2008 Palkinto 1

Suomi-neito kansankodin ottotyttönä

Mukulakivikadut täyttyvät monikansallisista turistiryhmistä amerikkalaisen risteilyaluksen rantautuessa pohjoisen maamme pääkaupunkiin. Kamerat viritettyinä matkailijat kiiruhtavat nähtävyydeltä toiselle, kuten niin monessa kaupungissa aikaisemminkin, ja ahtautuvat lopuksi Esplanadin tyylikkäisiin kahviloihin. Lonely Planet -matkaopaskirjassa kuvailtu länsimainen, puhtautta kiiltävä skandinaavinen pääkaupunki Suomenlahden rannalla muistuttaakin yllättäen pienehköä idyllistä venäläiskaupunkia. Aamuauringossa kimaltelevat Uspenskin katedraalin sipulikupolit ja keisaripatsaat tuovat tuulahduksen venäläisestä kulttuuripiiristä.

Vaikka Helsinkiä mainostetaan pienenä läntisenä ”suurkaupunkina”, suomalaiset nähdään usein slaavilaiseen tapaan hiljaisuutta rakastavana ja melankolisuuteen taipuvana kansana. Nyky-Suomella on kuitenkin tavattoman paljon esimerkiksi kulttuurisia ja yhteiskunnallisia yhtäläisyyksiä muiden Pohjoismaiden kanssa. Osa Suomen kiehtovuudesta perustuukin sen sijaintiin kahden erilaisen perinteen törmäyskohdassa. Toisaalta minkälaista Suomessa olisi nykyään, jos 1800-luvun alun valtasuhteet olisivat olleet toiset?

1800-luvun alun valtataistelut Euroopassa ratkaisivat Suomenkin tulevaisuuden. Ilman Ruotsin itsevaltaista kuningasta Kustaa IV Adolfia ja hänen räikeitä ulkopoliittisia epäonnistumisiaan Suomi olisi voinut pysyä osana kuningaskuntaa, jopa nykypäivään asti. Ruotsilla ei kuitenkaan ollut todellista tahtoa puolustaa kehittymätöntä itäistä maakuntaansa, vaan maa jäi venäläisille. Suomen aluetta käytettiin puolustuskilpenä turvaamaan emämaan rauha. Nykyisen Venäjän vahvistuessa Suomessa ja muuallakin on käyty keskustelua Ruotsin heikosta itärajan puolustuksesta. Suomi on joutunut maksamaan – ja maksaa edelleen – korkeaa hintaa sijainnistaan mahtavan itäisen naapurin kyljessä.

Suomen ajautuminen osaksi Venäjää oli monen sattuman summa; jälkeenpäin voimme tutkia sen merkitystä suomalaisen kansallisvaltion synnyssä. Ajatuksen Suomen itsenäisyydestä oli tuonut esiin ensimmäisen kerran Venäjän keisarinna Elisabet I jo vuonna 1742. Mutta mitä jos olisikin käynyt toisin?

On kiehtovaa luoda utopioita ja kuvitella, minkälaista elämä olisi täällä, jos olisimme jääneet osaksi Ruotsia. Erityisen pysäyttävä ajatus on se, ettemme luultavasti edes pohtisi koko asiaa, elleivät Napoleon I ja Aleksanteri I olisi löytäneet yhteistä säveltä vuonna 1807 Tilsitin neuvotteluissa. Niissä sovittiin Ruotsin pakottamisesta voimakeinoin yhteiseen kauppasaartoon Isoa-Britanniaa vastaan. Kahinointi johti lopulta Suomen luovuttamiseen Ruotsilta Venäjälle.

Mikäli Suomi edelleen olisi osa Ruotsia, voisi ”Ruotsi-Suomen valtakunta” olla merkittävä voimatekijä Euroopassa poliittisesti ja taloudellisestikin. Tällöin voitaisiin jopa puhua tosissaan ”pohjoisesta ulottuvuudesta”. Nykyään Skandinavian maat ovat yhtäläisyyksistään huolimatta melko hajanaisia. Euroopan unionin jäsenenä suur- Ruotsin mielipiteet varmasti otettaisiin huomioon. Suomi olisi saumattomasti ja luonnollisesti osa Ruotsia. Lähtiväthän ruotsalaiset ristiretkillekin takapajuiseen, runsasjärviseen ja ennen kaikkea hallinnottomaan naapuriinsa jo 1100-luvun puolessavälissä. Erityisesti suomalaiset tutkijat ovat puhuneet historiallisesta Ruotsi-Suomesta, mutta kyse lienee tosiasiallisesti vain Ruotsin valtiosta. Tulkinnat ovat vielä kiistanalaisia.

Ruotsalaisessa Suomessa suomen kieli ja kulttuuri olisivat osa ruotsalaista kulttuuria. Liberaali Ruotsi olisi varmasti vähitellen antanut suomen kielelle vähemmistökielen täydet oikeudet. Toisaalta suomen käyttö olisi varmasti paljon vähäisempää kuin nykyisessä Suomessa. Mikael Agricolan Abckiria ja Se Wsi Testamentti olisi varmasti mielellään omittu ja arkistoitu Tukholmaan pölyttymään. Toisaalta suuri osa suomalaisesta taideperinnöstä syntyi juuri venäläisten sortotoimien aiheuttamassa ahdingossa ja kansallistunteen herätessä. Kansallista heräämistä virittelivät muiden muassa kulttuurielämän etujoukoissa seisoneet Lönnrot Kalevalalla, Runeberg Vänrikki Stoolin tarinoilla ja Snellman yhteiskunnallisella toiminnallaan.

Suomalainen identiteetti, sellaisena kuin se nykyään käsitetään, olisi luultavasti jäänyt kehittymättä ilman kansallisuusaatteen tuottamaa kulttuuria. Jos Suomi olisi osa Ruotsia, puhuttaisiin ehkä pikemminkin alueellisista eroista. Suomalaisten puhuma ruotsin murre saattaisi herättää huvittuneisuutta, ja aluetta pidettäisiin edelleen hieman takapajulana.

On mielenkiintoista kuvitella, kuinka ruotsalaiset kulttuurivaikutteet olisivat tarttuneet suomalaisiin. Olisivatko suomalaiset myönteisempiä, pontevampia ja avoimempia ”ruotsalaisina”? Vai kuuluuko slaavilainen sielunmaisema suomalaisten perimään? Ehkä Suomi olisi Ruotsille samanlainen kuin itäinen Saksa on ollut läntiselle Berliinin muurin murruttua. Suomi olisi heikompi veli, jonka tukeminen ja kehittäminen tulisi kalliiksi. Varsinaisen Ruotsin kehittäminen olisi väistämättä ensimmäisenä asialistalla.

Eikö Suomi olisi sitten voinut itsenäistyä ja irrottautua Ruotsista, kuten se irrottautui Venäjästä? Visiota voi halutessaan kehitellä, joskin tällaisen kehityskulun pohdiskelu tuntuu vieläkin utopistisemmalta kuin aiemman suur- Ruotsi-kuvitelman rakentelu.
Suomalaisuusaate kyti jo 1600-1700-lukujen taitteessa fennofiilien keskuudessa Turun akatemiassa. Daniel Juslenius kehitti Suomelle mahtavan historian kulttuurien kehtona ja ”todisti” suomen kielen olevan sukua kreikalle ja heprealle. Identiteettiä olivat luoneet myös jo Ruotsin alaisuudessa julkaistut Porthanin ja Lizeliuksen sanomalehdet.

Myös hegeliläinen filosofia sai tuulta siipiensä alle 1800-luvun alkupuolella. Hegel näki kansallisvaltioiden synnyn osana maailmanhengen itsensä tiedostamisen prosessia. Suomalainen Snellman oli Hegelin hengenheimolainen. Hän sovitti kansallisvaltioteoriaa pohjoisen kotimaansa tarpeisiin. Ruotsin asema ei vastannut enää sen suurvalta-asemaa, Itämeren herruuskin oli menetetty jo aikaa sitten. Itsenäisyyslupaus taloudellisena taakkanakin olevalle Suomelle olisi voinut olla emämaalle helpotus. Ehkä Suomi olisi saanut Ruotsiltakin ennen pitkää itsenäisyyden.

Palataanpa kuvitelmaan nyky-Suomesta Ruotsin valtakunnan osana. Suomen kuuluminen Ruotsiin olisi varmasti muuttanut lähihistoriaa radikaalisti. Neuvostoliitto olisi ehkä hyökännyt Suomen alueelle toisessa maailmansodassa, vaikka se olisikin ollut osa Ruotsia. Suomella ei varmaankaan olisi ollut omaa armeijaa. Olisiko Suomi menetetty Neuvostoliitolle, ja olisiko se nyt yksi monista valtioista, jotka pyristelevät itsenäisyytensä puolesta Venäjää vastaan, kuten esimerkiksi Georgia? Ruotsikaan ei tällöin olisi voinut säilyttää seesteistä sitoutumattomuuttaan.

Utopioita voisi keksiä paljon, mutta todellisia suuntaviivoja on hankalaa löytää. Tapahtumien kulkua on mahdoton ennustaa, edes jälkeen päin. Kun Hegel sanoi, että Minervan Pöllö lähtee lentoon vasta hämärän laskeutuessa, hän tarkoitti sitä, että historian kulkua voidaan ymmärtää kunnolla vasta sitten, kun sen olennaiset vaiheet on käyty läpi.

Suomen historiaa tutkiessa tulee mieleen, etteivät eri vaiheet ole sittenkään olleet kovin huonoja kokonaisuuden kannalta. Sekä Venäjän sortokausista että talvi- ja jatkosodasta ovat kohonneet kansallisen yhtenäisyyden lisäksi suomalaiset arvot ja asenteet. Annetaan turistien ihmetellä eurooppalaista pääkaupunkiamme, jossa silakkamarkkinoita vietetään Aleksanteri II:n valvovan silmän alla. ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme voi tulla, olkaamme siis suomalaisia!”