2011 Palkinto 2

Sinä piirsit minuun elämän viivan

Ukki istuu sairaalan sängyn laidalla kuin suuri, vanha lintu. Lommolle painuneet posket korostavat nenän koukkua. Liekehtivät ruskavaahterat ikkunan takana antavat ukin harmaalle olemukselle tulenpalavan taustan. Ukki on minun Feniks-lintuni. Tosin 91 vuotta saavat kaksimetrisen karjalaismiehen jo taipumaan. Ukki lopsauttaa tekohampaat lasista suuhunsa ja kysyy: ”Toitko niitä lakuja?” Totta hitossa toin. Himo lakritsaan kuittaa kevyesti 73:n vuoden ikäeron.

Kanssaihmisten kunnioitus ja muista välittäminen ovat arvoja, joita minun vanhempani ja isovanhempani ovat korostaneet. Ensikosketukseni rajoja rikkovaan välittämiseen sain kuusivuotiaana marjaretkellä ukin ja isän kanssa. Metsäpolulla meitä vastaan tuli tummaihoinen, tuntematon pariskunta. Tuttavallisesti ukki kurkisti vastaantulijan koriin ja totesi ”Tokko löytyy sieniä?” Pariskunta vastasi ystävällisesti: ”Guten Tag, Guten Tag”. Yhteisen kielen puuttuminen ei häirinnyt ukkia silloin, eikä koskaan myöhemminkään. Leppoisasti puhellen ja käsillään rohkaisevasti viittoillen hän johdatteli vaeltajat sieni- ja puolukkamättäille. Tuo yllättävä kohtaaminen on piirtynyt mieleeni. Koko aikana isäni ei hennonut pullistella lukion saksan kielen taidollaan. Ukki osoitti tuolloin elävästi minulle, että vuorovaikutuksesta suurin osa on muuta kuin puhetta. Lisäksi ymmärsin, että kotoisilta marjamailta riittää jaettavaa vieraille. Henkisen pääoman jakaminen ei köyhdytä meitä. Juuri meidän omastamme pitää uskaltaa jakaa niille ihmisille, jotka tulevat pakolaisina tai maahanmuuttajina tänne. Vain avaamalla oven voimme varmistaa, että hyvinvointi kotoisessa Suomessa jatkuu tulevina vuosikymmeninä ja tarjoaa turvallisen elintilan yhteisessä maassamme.

Meidän suvussa on aina ollut paljon mies- ja naisvoimaa. Käytännön arjessa se on näkynyt ehkä parhaiten riitelynä. Sukumme naisilla ja miehillä on kova ja kuuluva ääni. Olen tottunut siihen jo lapsesta lähtien. Asiat pitää selvittää tässä ja nyt. Muistan muutaman vuoden takaa, kuinka isäni yritti saada yliotteen väittelyssä äidistäni sanomalla: ”Älä nyt piipitä siinä!” Äiti antoi takaisin täyslaidallisen: ” En minä mitään piipitä, minä HUUDAN SINULLE! Olen varma, että isä muistaa sen koko loppuikänsä. Monina iltoina olen saanut nukahtaa onnellisena vanhempieni naurunhyrskeeseen. Rakkautta ja välittämistä ei tule kätkeä elämässä. Toivon voivani jatkaa tätä sukupuolten tasavertaista voimaa ja löytäväni rinnalleni jonain päivänä puolison, jolla on kaltaistani temperamenttia ja vahvuutta. Eikö juuri riitelemättömyys kerro alistumisesta?

Arki ja juhla vuorottelevat elämässäni. Arkea ohjaa tunnollisuus ja sitoutuminen itse kunkin perheenjäsenen rutiinien suorittamiseen. Vanhemmillani se on sitoutumista töihin, veljelläni asepalvelukseen ja minulla lukio-opintoihin. Arjella ja juhlalla on kauaskantoiset perinteet, joita olen oppinut arvostamaan. Minulle tärkeitä ovat joulusaunat, joissa käydään miesvoimin koko vuoden tapahtumat läpi. Naiset saunovat aina ensin. Mitähän he mahtavat puhua siellä? Sen jälkeen on meidän miesten vuoro neljässä polvessa. Saunan eteisessä tuoksuu mummin tekemä mallaskalja: ämpäri ja kauha – pienet pojanviikaritkin saavat.

Saunassa kieppuu sakea höyry. Ukki istuu lauteilla, heittää löylyä ja pyytää vihtomaan selkäänsä niin kovaa kuin jaksan. Hän nauraa hampaattomalla suullaan. Tekohampaat odottavat pukuhuoneessa. Neljävuotiaana se on järkyttävää, koska pelkään, että ukissa on muitakin irtoavia osia. Parissa vuodessa oivallan idean ja opastan jo pienempiä serkkujani. Tärkeintä on lumihankeen ja saunaan juoksu, yhä uudelleen ja vielä kerran – siis ainakin viisi kertaa. Joka ikisen kerran lumihangessa kieriskellessämme kuulen joulupukin kellojen kilinän pakastuvassa illassa. Ilta on täynnä taikaa. Se vihloo vatsan pohjassa saakka. Saunan jälkeen joulupukki tulee pian. Miten hän tietääkin sen, että saunomme pitkään ja hartaasti? Vasta paljon myöhemmin minulle kerrottiin, että äiti oli kyttäämässä aitan nurkalla, hiukset jääpuikoilla, lehmänkellojen kanssa kilistäen niitä aina, kun tulimme ilkosillamme hankeen kieriskelemään

Ukki arvostaa kirjallisuutta ja lukemista. Hän on ollut innokkain kannustajani kirjojen maailmaan. Hän on todennut usein, että ”Korvien välissä olevaa pääomaa ei voi viedä muu kuin Alzheimer, ja häntä en ole kutsunut kylään!” Jo 10-vuotiaana ukki tuli tunnetuksi pienessä pitäjässä ahkerana kirkossa kävijänä. Matkaa kirkkoon kertyi 21 kilometriä, mutta siitä huolimatta ukki istui lähes joka sunnuntai kirkossa. Tästä ukin harrasmielinen äiti oli syystäkin ylpeä. Ensimmäiset neljä kilometriä taittui jalan, sitten kahdeksan kilometriä veneellä tai talvella kelkalla ja loppumatka taas jalkapatikassa tai hiihtäen. Saarnan kuuleminen ei kuitenkaan ollut ukille tärkeintä. Ilman suuria synnintuskia ukki sai armon äidiltä, isältä ja itse kirkkoherralta, jos meni kirkkoon. Sattumoisin kirkonkylän kirjasto oli myös auki sunnuntaisin aamupäivällä. Kirkonpenkissä ja paluumatkalla tuli luettua jo ensimmäinen kirja, ja salaa kynttilänvalossa loput seuraavaan sunnuntaihin mennessä. Moni asia on nykyisin toisin. Kirjasto on koulumatkani varrella. Minun ei tarvitse lukea salaa, vaan saan kannustusta ja ohjausta tietojeni kartuttamiseen. Kirkossa olen käynyt viimeksi vuosi sitten. Tunnen olevani edelleen kohtuullisen kelvollinen ihminen.

Ukki joutui sotaan 18-vuotiaana. Hän sai kranaatin sirpaleen reiteensä ja haavoittui. Nilkasta meni ojennus- ja koukistuskyky. Ukki palasi haavoittuneena perheensä ainoana poikana pienviljelijäksi kotitilalleen. Kaksi siskoa sai lähteä opiskelemaan itselleen ammattia Helsinkiin. Juurilleen ja tehtävälleen omistautuneena ukki rakenteli itselleen jalkatuen, jonka avulla hän pystyi kyntämään pellot hevosellaan. Kylvötöissä tuli jo naisväki apuun. Ei maanviljelys ollut koskaan ukin ominta aluetta. Hän sanoi kuitenkin viisaasti, että innostus syntyy tekemisestä. Kun näkee saavutuksiensa jäljet, jaksaa tehdä mitä tahansa työtä pitkään. Ukin suurimmat aarteet olivat kuitenkin kirjahyllyn Dostojevski ja Tsehov. Minä astun asepalvelukseen vuonna 2012 Parolassa. Todennäköisesti palvelusaikani typistyy puoleen vuoteen, koska puolustusvoimien määrärahat ovat vähenemässä. Asepalvelus voi olla lähitulevaisuudessa vain neljä kuukautta.

Nykypäivän Suomessa saan valita opiskelupaikkani itse. Ukki ei sitä voinut tehdä, eikä hän vielä omilta taakoiltaan kuormittuneena kyennyt tukemaan isääni aikoinaan. Hän ajatteli, että isällä olisi intohimoa ja omaa paloa ponnistella kohti toiveitaan. . Isäni olisi varmaan tarvinnut potkua persuksille. Tosin isäni löysi pitkän työuran kautta lopulta itselleen mielekkään työn. Minua ukki ei ole säästellyt. Potkua pakaroille on tullut jokaisella tapaamiskerralla. ” No niin poika, mieti mitä haluat! Kadut loppuikäsi, jos et nuorena ponnistele kohti unelmiasi! Maailma on auki sinulle!”. Ukki ja mummi asuivat pienen kosken partaalla. Keväällä se kuohui yli äyräiden . Pari vuotta sitten minä podin ensirakkauteni päättymistä mummilan joen sillalla marraskuussa. Huurteiset puut taipuivat suojaamaan joen sulaa sydäntä. Se ei jäätynyt edes kovimmilla pakkasilla. Ilta oli sysipimeä ja tuuli hyinen. Mummin kutomat lapaset olivat itkusta märät. Olin nyyhkinyt kosken vaimeaan kohinaan elämäni tuskaa ja suuren rakkauden päättymistä. Jostain hämäristä asteli ukki vierelleni. Siinä me seisoimme sillalla hiljaa pitkän tovin – elämän koulimat miehet. Minä luulin, ettei hän ymmärtäisi mitään maailmani murtumisesta. Ehkä ukki voisi luulla minun muuten vain seisoskelevan sillalla illan pimeydessä. Ukki asetteli hellästi kätensä hartioilleni ja sanoi karhealla äänellä: ”Isäsi nykyinen tyttö, sinun äitisi, on keittänyt meille iltateetä. Ensimmäisestä typykästä ei siihen hommaan olisi ollutkaan.” Siitä yhteisestä iltateestä tuli minulle erityinen. Oli myös lämpimiä sämpylöitä ja voita. Illalla kyllä itketti vielä, mutta eri tavalla. Oli ilo siitä, että on tunteet.

Mummi kuoli rintasyöpään kaksi vuotta sitten. Ukki joutui muuttamaan kotikosken partaalta palvelutaloon ja on ollut hukassa siitä lähtien. Seitsemänkymmenen vuoden yhteiselo kutoi heidät tiiviiksi verkoksi, toisiaan täydentäväksi kudelmaksi. Ukki tarjoutui lukemaan aamulehden totuttuun tapaansa palvelukodin asukkaille. Ukki sai nopeasti lisänimen rollaattori-Romeo, koska hän mukamas liehitteli palvelukodin mummuja. Lieneekö kukaan tiennyt, että ukki oli lukenut mummille päivänlehden ääneen joka päivä, 70:n vuoden ajan, samalla kun mummi neuloi tai laittoi ruokaa? Aina lukutuokion päätteeksi mummi antoi pusun ukille. Siellä palvelukodissakin ukilla oli hillitön ikävä mummia. Iho kaipasi kosketusta, läheistä ja rakasta, tutuksi tullutta. Kosketusaisti on meillä ensimmäinen ja viimeinen. Miten moni vanhus kuolee ihon ikävään?

Ukin poski on nyt kuin ryppyistä, kellertävää pergamenttia. Iho näyttää poimuiselta kartalta. Silmäluomet kuultavat sinertävinä. Suuri, suonikas käsi on kylmä. Ukki ei hengitä. Hoitaja laulaa liikutus äänessään virttä ”Avaja porttis, ovesi”. On jäähyväisten aika. Kaikki läheiset ovat ukin vuoteen vierellä. Tunnelma on rauhallinen ja tyyni. Kuoleman kautta suhde rakkaaseen muuttuu ja näkyvästä tulee näkymätöntä.

Sinulta opin, että elämä on rohkeutta elää muutoksessa. Se on myös oman kokoista heittäytymistä ja suostumista elämän virtaan. Sinä olet piirtänyt minuun elämän viivan, rakas Feniks-lintuni.