2016 Kunniamaininta 1

2016 Kunniamaininta 1

Juho Majanen

Aikamatka isovanhempieni arvoihin

Lapsi ei voi kulkea vanhuksen kengissä, mutta tuskin lapsenkaan kengät mahtuvat vanhukselle. Ukki ja Mummi ovat kulkeneet kengillään kumpikin jo yhdeksänkymmentä vuotta, ja matka jatkuu edelleen. Henkilöhistoriaa on värittänyt sota, joka tuli ja meni mutta jätti jäähyväiskirjeet ikuisesti eteiseen odottamaan. Hädin tuskin aikuistuneena isoisäni lähti mukaan sotaan varoittamaan tulevista hyökkäyksistä radion välityksellä, ja isoäitini lähti Kajaanin kotikyliltä rajalle lotaksi. Oikeastaan kumpikaan ei kokenut osallistumista pakoksi, sillä se oli pikemminkin yhteinen velvollisuus, jolle ei auttanut sanoa ei – eihän juuri muita mahdollisuuksia ollutkaan. Sotakutsun käydessä pirttiin ei jääty makaamaan.

Isovanhemmilleni isänmaa ja itsenäisyys ovat ydinarvoja, ja ne muodostavat osan heidän sydämestään. Eivät Ukki ja Mummi välitä, mitä ruokaa he suuhunsa pistävät – tärkeämpää on, että voidaan syödä maassa, joka kuuluu meille. Sota-ajan itsenäisyysaate on iskostunut niin syvälle hermoverkkoihin, että arvo hehkuu tiedostamattomasti jopa jokapäiväisiin keskusteluihin ja puheisiin. Sodan vaikutukset ovat lähes käsin kosketeltavissa. Psykodynaamisten teorioiden mukaan kasvavan ihmisen kokemukset ja traumat heijastuvat tulevaan elämään. Vaikka pohdiskelussa on turha antautua alitajunnan armoille, sen vaikutusta ei voi sivuuttaa. Kaiken huudon ja rytinän kulissien takana arvo, itsenäinen isänmaa, punoutui osaksi jokaista aseeseen tarttunutta. Tuon arvon kokonainen sukupolvi otti kollektiivisesti omakseen.

Ikuinen valitusvirsi kuuluu, etteivät nuoret sukupolvet voi ymmärtää itsenäisyyden merkitystä. Kuka meistä olisi muka käynyt sotia? Väite kuitenkin yllättää, sillä se on jatkuvasti esillä julkisessa keskustelussa ja opetuksessa. Jo melko nuoret suomalaiset arvioivat itsenäisyyden yhdeksi arvoistaan perheen ja itsensä toteuttamisen rinnalla, mutta silti käsitys on kovin erilainen sukupolvien välillä. Ehkä juuri julkisuus ja keskustelun vaivattomuus ovat ikään kuin steriloineet itsenäisyyden todellisen merkityksen. Nykypäivän peruskoululainen argumentoi itsenäisyyden olevan sitä, ettei ole sotaa ja saa tehdä sitä, mitä itse haluaa. Itsenäisyys on aikamme lapsille kuin lattialämmitys: käsittämättömän arkipäiväiseksi muuttunut ylellisyys, jonka olemassaolon unohtaa tyystin, ellei kyseessä ole pureva pakkanen. Vaikka toisen maailmansodan aikaan itsenäisyys ja isänmaa kuuluivat osaksi jokapäiväistä sanavarastoa, niiden puolesta taisteleminen ei kerennyt antamaan niille kiiltokuvapintaa. Sodan ja rauhan merkityksen ymmärtäminen on ikuinen kamppailu niille, jotka eivät ole taistelleet.

Kun Suomi alkoi nousta takaisin jaloilleen sodan päätyttyä, myös isovanhemmilleni koitti aika ryhtyä kulkemaan aikuisuuden tietä. Aikuisuuteen oli siirrytty pikemminkin tönäisyllä, ja muutos oli tullut yllättäen. Tunne lienee ollut samanlainen kuin palatessa vanhaan kotikaupunkiin pitkän ajan jälkeen. Aivan kuin jokin olisi muuttunut, mutta sitä ei osaa nimetä. Ensiaskeleet otettiin, kun Mummi aloitti työnsä mielisairaanhoitajana ja Ukki puolestaan suuntasi metsäteollisuuden alalle. Aikuisuuden hämmennyksestä huolimatta uravalinnat vaikuttavat tarkkaan harkituilta, sillä ne kuvastavat myös heidän myöhempiä elämänvalintojaan. Ensimmäisten ammattivuosien kokemukset sinetöivät käsityksen siitä, mikä on heille tärkeää.

Mummi on aina ollut hoitava ja muista välittävä – hän jopa päätyi täysipäiväiseksi kotiäidiksi, kun naimisiinmenon jälkeen lapsikatras alkoi kasvaa kokoa. Auttamiseen liittyy kuitenkin myös uhrautuvuutta. Minulla on hänestä mielikuva istumassa keittiötason viereisellä penkillä syömässä eilisen ruokia lasten ja lastenlasten nauttiessa ruokapöydässä.

“Tule Mummi tähän pöytään!”
“Kyllä tässä pärjää hyvin.”

Mummin käytöstä voisi perustella persoonallisuuden piirteellä tai vahvistetuilla toimintamalleilla, tosin siihen liittyy auttamatta myös hänen arvomaailmansa. Näin pojanpoikana minun on tietenkin mahdoton tietää täydellistä totuutta, joten ainoa keinoni on arvailla. Kenties sota-ajan kokemukset lottana panivat Mummin arvomaailman remonttiin ja jättivät sen sellaiseksi. Jokaisen ihmismielen yksilöllisyyden ja haurauden tajuaa kunnolla vasta silloin, kun omissa käsissä on rintamalta palannut sotilas tai houreissa kouristeleva potilas. Toisen kärsimyksen todistaminen on muovannut Mummista henkilön, jota kutsun ylpeästi isoäidikseni. Hän on kuin epäitsekkyyden määritelmä, ja ehkä myös haluan ajatella hänet sellaiseksi. Maailmankuvan keskiössä ovat minän sijasta perhe ja lähipiiri, joita rakastamalla elämä saa merkityksensä.

Isoisän usko metsään ja luontoon on ollut ilmiselvä niin kauan, kuin vain voin muistaa. Pohjoisen kasvatin nuoruus kului temmeltäessä takapihan metsissä, ja vanhemmiten sieltä lähdettiin hakemaan myös tienestiä. Suomen luonto on ollut läsnä aina, joten sitä voisi melkeinpä kutsua Ukin toiseksi kodiksi. Tämä ei tarkoita ainoastaan ulkona viihtymistä tai kalastusharrastusta: hänestä huokuvat myös kunnioitus ja nöyryys ympäristöä kohtaan. Ukki tietää luonnon mahdin, joten hän ymmärtää kumartaa sen edessä. Luonto arvona liittyy myös itsenäisyyteen ja on selvä osa sitä. Näistä metsistä kannattaa taistella. Isänikin kuuluu vielä tähän sukupolveen, jolle metsä ja luonto ovat olleet muutakin kuin vain postikorttimaisema. Koetan parhaani mukaan jatkaa tämän arvon säilymistä myös itsessäni.

Tarkastellessani isovanhempieni arvomaailmaa huomaan, kuinka paljon se koostuu aineettomista itseisarvoista. Mielikuva tästä saattaa olla jopa vääristynyt sen takia, että isovanhemmat nähdään usein virheet poistavan linssin läpi. Vaikka totuus ei olisikaan se, mitä väitän, se on silti oma näkemykseni. Modernin maailman hektisessä arjessa toimintaa ohjaavat yllättävän monet aineelliset ja välineelliset arvot, jotka vaativat jatkuvaa hyväksyntää muilta ihmisiltä. Vaikka perhe, rakkaus ja arvostus kuuluvat vakiovastauksiin arvoja tiedusteltaessa, ne jäävät auttamatta taka-alalle jokapäiväisessä elämässämme. Lukiolaisena tiedän, että joillakin opiskelijoilla jatko-opiskelupaikan valinta perustuu palkkafantasioihin, jolloin ainoaksi vaa’ankielen kallistajaksi jää raha. Kohtuuton, jatkuva vauhti ja alati kasvava painostus sumentavat käsityksen perustavien arvojen merkityksestä, mistä seuraa se, että toiminnan seurauksia pystytään ajattelemaan vain lyhyen hetken päähän. Ainoa palkitseva tekijä on nopeasti saavutettava ja kulutettava hyvänolontunne. Hidas elämä voisi helpottaa – senhän edustajia on jatkuvasti ympärillämme. Tuokio jalkoihin jäävän vanhemman sukupolven kanssa voisi tehdä hyvää monelle nykypäivän haaveilijalle.

Arvoilla voidaan tarkoittaa myös suhtautumistapoja erilaisiin kysymyksiin. Jo tuntematta isovanhempiani pystyisi sanomaan, että heidän arvomaailmansa rakentuu konservatiivisten ja vanhoillisten näkemysten varaan. Aikamatka heidän maailmaansa heittäisi monen vapaamielisissä aatteissa kylpevän nuoren vieraille, ehkä jopa uhkaaville, vesille. 2000-luvun lasten käsitys tasa-arvosta poikkeaa suuresti siitä, mitä se oli isovanhempieni lapsuuden vuosikymmeninä. Ihanne tasa-arvosta olisi pikemminkin voinut olla aate veljeydestä tai reiluudesta – yhdessä töitä tekevät ihmiset ovat kaikki samalla linjalla, eikä ketään saa jättää yksin. Moni ikäisistäni hämmästelee vanhemman ikäpolven nenännyrpistyksiä liberaaleille arvoille, mutta kyse on oikeastaan aikakauden vaikutuksesta ja oppimisesta. Meidän on ymmärrettävä isovanhempiemme tulkinta samanarvoisuudesta, sillä heille yhteisöllä oli erilainen merkitys kuin meille. Aika muuttaa mieltä. Kenties minunkin sukupolveni lastenlapset hämmästelevät aikanaan, kuinka nykyiset tulkinnat tärkeistä yhteiskunnallisista arvoista ovat voineet muuttua suuntaan lähes tuntemattomaan.

Jos panisin Ukin tai Mummin kengät jalkaani ja lähtisin matkalle vuosikymmenien taakse, myös omat arvoni muuttuisivat. Arkipäivän normit ja arvot perustuvat yksilön maailman-, historian- ja ihmiskuvaan. Näin ollen Suomen historiaa nähneiden isovanhempieni arvomaailman perusta luonnollisesti poikkeaa omastani. Ainoastaan aikamatka pystyisi paljastamaan isovanhempieni arvomaailman rakennuspalikat. Ajassa matkustamisen mahdottomuus tekeekin ideasta kiehtovan: näen taikinan mutten aineksia.

Vuosikymmeniä sitten isovanhempani rakensivat mökin Kemijärvelle omalle saarelleen. Pyöröhirret on nakutettu paikalleen omin käsin, ja käsityö näkyy kaikkialla ryijyistä ovenkahvoihin. Tämä mökki oli – ja on edelleen – turvapaikka, joka säilyy heidän perintönään. Haluan ajatella sen jonkinlaisena metaforana heidän maailmankuvalleen. Metsäisen järvimaiseman suojissa sijaitseva mökki seisoo vuodesta toiseen itsenäisenä turvapaikkana, jonne voi kokoontua perheen ja läheisten kanssa. Rakentaessaan mökin isovanhempani pystyttivät saarelle myös itsensä. saarelleen. Pyöröhirret on nakutettu paikalleen omin käsin, ja käsityö näkyy kaikkialla ryijyistä ovenkahvoihin. Tämä mökki oli – ja on edelleen – turvapaikka, joka säilyy heidän perintönään. Haluan ajatella sen jonkinlaisena metaforana heidän maailmankuvalleen. Metsäisen järvimaiseman suojissa sijaitseva mökki seisoo vuodesta toiseen itsenäisenä turvapaikkana, jonne voi kokoontua perheen ja läheisten kanssa. Rakentaessaan mökin isovanhempani pystyttivät saarelle myös itsensä.