2014 Kunniamaininta 1
2014 Kunniamaininta 1
Ihmisen kuva
Tekniseltä kannalta se on kuollut. Se ei hengitä, ei tunne nälkää tai janoa, ja sen ruumis on kova ja kylmä. Se ei ajattele tai esitä kysymyksiä. Se on käsillä tehty, tiettyyn tarkoitukseen valmistettu ja kaikkeen muuhun täysin kyvytön. Se ei opi muuta kuin mitä me haluamme sen oppivan. Se näkee ja kuulee mutta ei ymmärrä ja puhuu vain niitä sanoja, jotka sen suuhun on asetettu. Toisaalta se ei ole koskaan ollut todella elossa eikä näin liene koskaan todella kuollut. Kenties se kerran herää eloon.
Ei ole kovin kauan siitä, kun robotiikka kuului vielä tieteiskirjallisuuteen. Kaikki sai alkunsa automaatiosta: halusimme tehdä enemmän ja nopeammin kuin omat kätemme ehtivät. Koitti teollisen vallankumouksen aika. Ja niin rakensimme koneita ja annoimme niille kädet. Pian annoimme niille eräänlaiset silmät ja korvat ja opimme antamaan niille käskyjä. Emme osanneet pakottaa niitä ajattelemaan, mutta tietotekniikan myötä olemme istuttaneet niihin logiikan. Automaatiosta siirryimme robotiikkaan ja menneisyydestä nykyaikaan. Maailmamme muuttui hyvin paljon, hyvin nopeasti.
Kehitys on viime vuosikymmeninä ja vuosina vain kiihtynyt. Pelkistä yksinkertaisista teollisista prosesseista robottiemme kyvyt ovat laajenneet uusille aloille. Mekaaninen tarkkuus on ylittänyt kaiken sen, mihin omat lihaksemme kykenevät, ja yhä useammin kirurgin skalpellia pitelee robotin käsi ihmisen sijaan. Robotit ovat tulleet osaksi arkeamme ja kykenevät nyt hoitamaan monet kodin pienistä töistä. Näitä arkisia sovelluksia on ilmennyt lukuisia – joskin juuri pölynimurien kohdalla robotiikan levinneisyys lienee kaikista tunnetuinta. Monin tavoin roboteista on tullut ihmisen korvikkeita. Ne hoitavat ne työt, jotka nähdään joko liian vaarallisina tai yksitoikkoisina ihmisen hoidettaviksi. Harva ihminen haluaa lajitella ongelmajätteitä tai purkaa pommeja kaiken ikänsä.
Tulevaisuuden kehityssuunta on jossakin määrin pääteltävissä jo nykyisestä asioiden tilasta. Robotiikan käyttö sotilasteknologian osana on jo nyt kasvamaan päin, ja vaihtelevissa määrin omatoimisia laitteita käytetään jo sekä välineistön kuljetukseen että itse taistelutoimiin. Jo nyt robotteja käytetään vanhustenhoidon tukena sekä avustajina että seuralaisina. Erityisesti Japanissa suosiota ovat saavuttaneet erilaiset lemmikkieläintä muistuttavat koneet. Tämän kehityssuunnan voidaan ennakoida jatkuvan ja laajenevan koskemaan myös valtaväestöä tai ainakin sen vauraampia kerroksia.
Viimeisinä vuosikymmeninä teknologiamme kehitys on ollut nopeudeltaan miltei ennennäkemätöntä, erityisesti tietojenkäsittelyn saralla. Mooren laki laskutehon kasvusta on toiminut hämmästyttävän hyvin ja on viitteitä myös siitä, että kehitys myös jatkuu samalla linjalla. On jo varsin pitkään ollut selvää, että mekaniikan saralla koneidemme rajat ovat pitkällä aikavälillä kiinni vain rahoituksesta. Tietokoneiden kehityksen mukanaan tuoma raa’an laskentatehon nopea nousu pinta-alayksikköä kohden antaa meille vähitellen kyvyn ottaa robotiikan fyysiset valmiudet todelliseen käyttöön. Kenties robottimme lopulta todella oppivat virheistään ja liikkuvat yhtä sulavasti kuin elävät olennot Tähtien sodasta tutun nykimisen sijaan.
Tulevaisuuden robottien kykyjä valottaa Sveitsissä viimeisen vajaan kymmenen vuoden ajan edennyt Blue Brain Project. Projektin tarkoitus on mallintaa nisäkkään aivot molekyylitasolla tietokoneen ohjelmistossa, tavoitteenaan pääasiassa edistää neurotieteiden tutkimusta, mutta myös kehittää nykyistä tehokkaampia tietojenkäsittelyn muotoja. Projektin arvioidaan kykenevän tuottamaan ihmisaivojen mallin ensi vuosikymmenen kuluessa, mikäli vain rahoitus säilyy nykyisellä tasollaan. Onnistuessaan projekti voisi kenties toimia lähtökohtana tulevaisuuden robotiikan käyttöohjelmistoille. On toistaiseksi kuitenkin vasta teoreettinen kysymys, voivatko myös simuloidut aivot todella ajatella.
Mahdollisten tulevaisuuksien sulkeminen pois on kaikesta huolimatta äärimmäisen vaikeaa ja kehityksen tietyn radan ennakoiminen täysin mahdotonta pelkän nykytietämyksen varassa. Lienee jopa todennäköistä, että tulevaisuuden robotiikka on jotakin sellaista, mitä emme laisinkaan voi aavistaa. Jo nyt kehitys on alkanut haarautua useaan suuntaan, joista vain osa tuottaa tuntemiamme kylmiä ja metallisia koneita. Kenties joudumme myöntämään, että taitomme mekaniikan ja sähkötekniikan parissa eivät enää riitä vastaamaan kunnianhimoamme. Vastauksen voi tarjota elämä.
Eräs viimeaikaisen robotiikan edistysaskelista on jäänyt suurelta yleisöltä miltei huomaamatta: Georgian teknillisessä instituutissa tutkijat onnistuivat vuonna 2003 tuottamaan ensimmäistä kertaa koneen, jota he kutsuvat nimellä hybrot, hybridirobotti. Kone toimii päällisin puolin kuin mikä tahansa robotti; ainoa ero tavalliseen on se, että koneen ohjauspiirien keskuksena toimii elävien hermosolujen viljelmä. Robotin sähköpiirit muuttavat ympäristöstä sensorien kautta saadut ärsykkeet hermoimpulsseiksi, jotka piirin hermosolut käsittelevät pitkälti samalla tavoin kuin todelliset aivot tekisivät.
Kenties meidän on elämää imitoidaksemme todella herätettävä koneemme eroon. Tietämyksemme biologiasta on vielä varsin rajallista verrattuna sähkötekniikkaan, mutta kehityksen myötä se saattaisi tarjota keinon vapauttaa koneistot kömpelöistä moottoreista ja hydrauliikasta. Ehkä tulevaisuuden koneiden toimia hallitsevat tietokoneiden sijaan muunnellut mutta todelliset ja elävät aivot. Eri eliöiden aistimet on lukemattomia kertoja todettu sensorien mittapuilla sekä hämmästyttävän tarkoiksi että ennen kaikkea joustaviksi. Juuri todellisen elämän sopeutumiskyky asettanee biologisten koneiden rajat huomattavasti mekaanisten tuolle puolen.
Mekaanisen ja biologisen koneiston yhteensovittaminen ja erityisesti ihmisiin sovellettu kybernetiikka ovat jo pitkään olleet tieteistarinoiden tarkastelun kohteena. Tarinoissa kuvaillut proteesit ja suoranaiset parannukset ihmisruumiiseen eivät ole saatujen tulosten valossa laisinkaan niin kaukaa haettuja kuin ensiksi saattaisi kuvitella. On jo nyt mahdollista ohjailla proteesia hermoimpulssien avulla, joskin tekniikassa on vielä huomattavasti parantamisen varaa. Mikäli on mahdollista saada hermokudos toimimaan osana sähköpiiriä, on kenties aivan yhtä mahdollista liittää sähköpiiri osaksi suurempaa biologista kokonaisuutta ja tuottaa suora yhteys elimistön käskyjen ja mekaniikan vastausten välille.
Erilaisten koneiden vaikutus ihmiskehoon on muutenkin ollut tutkimuksen kohteena esimerkiksi nanoteknologian saralla. Nanorobotit ovat olleet kehitteillä jo useita vuosia. Mahdollisuus lisätä esimerkiksi verenkiertoon itsenäisiä robotteja torjumaan sairauksia ja tarkkailemaan elimistön tilaa on liian houkutteleva hylättäväksi. Robotiikan mahdolliset käyttötarkoitukset ovat muutoinkin laajenneet pelkästä ihmisten toimien korvaamisesta huomattavasti omien kykyjemme ulkopuolelle. Juuri tämä onkin suurimpana haasteena robotiikan kehityksen ennustamisessa: monet käyttötarkoituksista eivät ole alkuunkaan juolahtaneet mieleemme.
Mahdollisuuksien laajuus kuitenkin asettaa meidät uusien ongelmien ja kysymyksien eteen. Olemme tutkimuksissamme siirtyneet alueelle, jota emme laisinkaan tunne: emme tiedä, mitä tietoisuus todella tarkoittaa tai mitä tietokoneiden laskentatehon kasvu merkitsee tietoisuuden suhteen. Ei ole varmaa, kuinka ihmiskunta tulee loppujen lopuksi suhtautumaan robotiikkaan. Tämä epätietoisuus on herättänyt monissa tulevaisuuden suhteen epäilyksiä, jotka ovat sittemmin ilmenneet muun muassa tieteistarinoissa aina Frank Herbertin Dune-romaaneista nykyajan Matrixiin.
Tiede ei kykene nykyisellä tasollaan vastaamaan kysymykseen robottien mahdollisesta tietoisuudesta. Kenties tiede todella joskus tuottaa itsestään tietoisen tietokoneohjelman, joka olisi sittemmin mahdollista siirtää ohjaamaan jonkinlaista konetta. Itsestään tietoinen kone olisi jotakin täysin nykyisistä koneistamme poikkeavaa. Tuloksena olisi koneen sijasta uudenlainen omaan rooliinsa tarkoin sorvattu ihminen ja eräänlainen säätylaitoksen ideologian ruumiillistuma: luojansa tehtäväänsä asettanut palvelija. Toisaalta se olisi kenties myös kykenevä kyseenalaistamaan käskynsä ja tieteistarinoiden pelkojen mukaisesti kääntymään luojiansa vastaan.
Teknologiamme viimeinen harppaus ja koneiden tietoisuuden herääminen saattaisi kuitenkin jäädä meiltä täysin huomaamatta. Edes katsoessamme toista ihmistä silmiin emme voisi olla täysin varmoja siitä, että joku tosiaan katsoo meihin takaisin. Kasvottomia koneita tarkastellessamme tuskin voisimme luottaa havaintoihimme senkään vertaa. Itse toiminnan kannalta kysymyksellä ei liene suurempaa merkitystä, sillä alati kasvavan laskentatehon myötä koneet saadaan luultavasti toimimaan ikään kuin ne ajattelisivat. Huolimatta tästä lienee vastuullamme etsiä merkkejä ajatuksista, muutoin ihmiskunta muuttuu nopeasti johtajasta orjuuttajaksi.
Robotiikan kehittyminen joko tietoisuuden kera tai ilman saattaa vielä olla teolliseen vallankumoukseen verrattavissa oleva muutos. Koneiden korvatessa ihmisen yhä useammilla aloilla voi työttömyys kasvaa räjähdysmäisesti, ja mikäli talousjärjestelmämme ei sopeudu, varallisuuserojen karkaaminen käsistä on väistämätöntä. Oikein käytettynä koneiden luoma varallisuus saattaa sen sijaan antaa ihmisen keskittyä raha-asioiden ulkopuolelle, kulttuurin ja tieteen saralle. Toisaalta on aivan yhtä mahdollista, että joutilas ihmiskunta ajautuu merkityksettömiin sotiin.
Yhä kehittyneempien koneiden saapuessa maailmaan korostuu ihmisen vastuu entisestään. Mahdollisuuksien laajetessa ihminen joutuu ottamaan yhä useammin vastuun teoistaan. Kaikkivoipa ihminen ei voi syyttää sattumaa vastoinkäymisistään tai virheen tehdessään kutsua sitä vain inhimilliseksi. Robotiikka on yksi niistä ihmisen luomuksista, joka voi osoittautua sekä siunaukseksi että tuhon välikappaleeksi. Mikäli se lopulta riistäytyy hallinnastamme, on vastuu yksin meidän. Laukaistua asetta ei voi syyttää siitä, että se on olemassa.
Vastuu ilmenee myös kysymyksinä. Kehitys ja sen tavoittelu velvoittavat meidät ajattelemaan maailmaa ja sen järjestystä, eritoten luomustemme ja tekojemme paikkaa maan päällä. Ihminen ei tule koskaan tietämään kaikkea tai näkemään kaikkea, ei edes tieteen mahdin turvin. Lyhyesti ilmaistuna ihminen ei ole jumala. Olemme siitä huolimatta luoneet oman kuvamme maan päälle. Kenties luomuksemme kerran vielä kohottaa katseensa ja kysyy: ”Mikä minä olen?” Osaammeko silloin enää vastata?