2015 Kunniamaininta 1

2015 Kunniamaininta 1

Tikapuut taivaaseen

PMMP:n Paula Vesala ja Mira Luoti ovat kuvailleet häntä seuraavasti: ”Henkilökohtaisesti oot Kristus itsellesi / muut saavat armahdustasi odottaa / ja sinä henkilökohtaisesti ainoa sanelija / pääroolissa niin monen muun elämän.” Pari ensimmäistä säettä viittaavat hänen arvostettuun asemaansa suomalaisten silmissä, pari viimeistä taas hänen tekstiensä samaistuttavuuteen, niissä on meille jotain niin tuttua.

Leevi and the Leavingsin keulakuva Gösta Sundqvist on eräs historiamme tunnetuimmista ja arvostetuimmista musiikintekijöistä, vaikka hän itse piti musisointia lähinnä harrastuksenaan. Sundqvistiin yhdistetään useita mielenkiintoisia seikkoja, kuten julkisuuden voimakas välttely, tabujen käsitteleminen roisien sanoitusten kautta ja intohimoinen suhtautuminen jalkapalloon. Itse olen valitettavasti joutunut tutustumaan hänen henkilökuvaansa lähinnä dokumenttien ja tekstien kautta, sillä Sundqvist menehtyi yllättäen 46-vuotiaana elokuussa 2003, jolloin minä kuuntelin vasta lasten äänikirjoja eikä minulla ollut minkäänlaista tietoutta tällaisesta taiteilijasta. Vaikka monet minua vanhemmat ihmiset muistavat Sundqvistin kuin eilispäivän, minulle hän on myyttinen hahmo, jonka tapaaminen olisi unelmieni täyttymys.

Ensimmäinen innostukseni Leevi and the Leavingsin musiikkia kohtaan alkoi muistaakseni ala-asteen loppupuolella. Radiosta hippokampukseni perukoille tallentuneet hitit tulivat kerralla tutuiksi ostettuamme isäni kanssa eräällä mökkimatkalla huoltoasemalta Keskiviikko… 40 ensimmäistä hittiä -albumin. Pienelle pojalle rajut, kiellettyjä aiheita käsittelevät kappaleet olivat mullistava kokemus. Myöhemmin olen ymmärtänyt, etteivät niiden sanoitukset ole ainoastaan murrosiän myllerryksissä poukkoilevan miehenalun mielestä houkuttavia, vaan myös ihan aikuistenkin ihmisten, sillä harvemmin kukaan Suomessa on uskaltanut puhua – tai tässä tapauksessa laulaa – moisista teemoista. Käsittelyyn pääsivät muun muassa transvestiitit, miestenlehdissä poseeranneet naiset, uupuneet konttorirotat ja lihallisia himojaan kätkevät keski-ikäiset renttumiehet. Talonmiehenä aikoinaan toimineelta Sundqvistilta haluaisin kysyä, ovatko kappaleissa esiintyvät hahmot ja tarinat täysin hänen mielikuvituksensa tuotetta vai onko niillä tosielämän esikuvia. Toisinaan päällimmäistä, selkeältä tuntuvaa ensimmäistä kerrosta hieman rapsutettuaan teksteistä paljastuu toinen, kryptisempi taso. Minua kiinnostavat eritoten juuri sanoitukset, vaikka hän myös sävelsi ja sovitti yhtyeensä kaikki kappaleet. Musiikin teoriasta tai soittamisesta en tiedä mitään, mutta Sundqvistin ylivertainen lahjakkuus käsitellä raskaita, melankolisia ja perisuomalaisia teemoja kiehtoo minua. Miten suomenruotsalaisesta taustasta tuleva, Westendissä kasvanut henkilö on innostunut luomaan kouriintuntuvia kuvaelmia yhteiskunnan nurjalta puolelta?

Nykyään 58-vuotias Gösta Sundqvist olisi luultavimmin edelleen aktiivinen kulttuuritoimija oman tien kulkijoita kaipaavassa yhteiskunnassamme. Julkinen kritiikki hänen puoleltaan saattaisi kuitenkin jäädä vähäiseksi, sillä viimeisinä elinvuosinaan Sundqvist pysytteli julkisuudesta erittäin hanakasti kaukana eikä antanut haastatteluja. Olisi erittäin kiintoisaa kysyä hänen suhtautumisestaan hänen kuolemansa jälkeen kehittyneeseen sosiaalisen mediaan, jonka palveluissa ihmiset jakavat elämäänsä koko maailmalle. Suhtautuisiko hän asiaan niin kuin keihäslegenda Seppo Räty, joka on ilmaissut väheksymisensä ”nettiä tai nättiä” kohtaan, vai yrittäisikö hän monien saman ikäpolven henkilöiden tapaan pysyä mukana kehityksessä? Arvelen, että hän saattaisi perehtyä näihin ilmiöihin, mutta jättäytyisi niiden ulkopuolelle. Leevi and the Leavingsin Onnelliset-kappaleen sanoituksista voi aistia kätkettyä ivaa elektroniikan voittokulkua kohtaan: ”Älä ole onneton / meillä melkein kaikki laitteet on / jotka kehitys on tuonut tullessaan / vaikka kaikki eivät niistä piittaa.”

Sundqvistin omistautuminen jalkapallolle viimeistelee mielikuvan hänestä lähes täydellisenä ihmisenä minulle, tuon kuningaslajin suurelle ystävälle. Hänellä oli kotonaan valtava kokoelma jalkapallotallenteita, joista hän tutki erilaisia taktiikoita ja pelin toteuttamisen keinoja. Sittemmin FC Norssin kanssa Atlantis FC:ksi yhdistynyt Johanneksen Dynamo oli Sundqvistin perustama seura, jota hän myös valmensi. Vuonna 1995 tapahtuneen fuusion jälkeen Sundqvist vetäytyi pian toiminnasta huolimatta siitä, että keksi uuden joukkueen nimen. Nykyään Atlantis pelaa kolmanneksi korkeimmalla tasolla ja on kokenut lyhyen historiansa aikana paljon. Sundqvistin kommentteja joukkueen nykytilanteesta olisi mielenkiintoista kuulla. Muutamia vuosia sitten joukkuetta kritisoitiin ulkomaalaisten pelaajien suuresta määrästä ja oman juniorityön laiminlyönnistä. Seura on kokenut myös talousongelmia, mutta suuren osan omista tuloistaan aikanaan Dynamoon panostanut Sundqvist olisi varmasti mielissään seuratessaan joukkueen toimintaa kentän laidalta. Jalkapallossa, kuten muussakin elämässä, haikaillaan sellaisten värikkäiden persoonien perään, jotka sekä osaavat että uskaltavat nousta esiin massasta. Suomalainen jalkapallo on pitkään jäänyt jääkiekon varjoon, mutta viime vuosina mediassa huomiota ovat herättäneet muun muassa Moshtagh Yaghoubin ja Petteri Forsellin kaltaiset suorapuhuiset tekijät. On sanomattakin selvää, että Gösta Sundqvistin pohjaton omistautuminen ja innokkuus vihreän veran shakkiin olisivat ollut omiaan lisäämään kansan kiinnostusta kotimaista jalkapalloa kohtaan.

Haluaisin kysyä Sundqvistilta, miksi hän vastusti esillä olemista niin paljon. Oliko syynä yksityisyyden suojelu, vilpitön ujous, silkka inho julkisuutta kohtaan, vai kokiko hän kenties olevansa rahvaan yläpuolella? Nykyään suosittuun Vain elämää -formaattiin häntä olisi absurdia kuvitella. Vaikka hän ei ollut esillä mediassa, piti hän silti liikkumisesta ihmisten parissa. Tällöinkin hän herätti huomiota. Tyypillisesti hänen päällään olivat verryttelyvaatteet ja naamaa koristi tuuhea parta. Sundqvist totesi pukeutumisellaan ottavansa kantaa kulutusvetoiseen ja ulkonäkökeskeiseen yhteiskuntaamme. Toki verkkarit olivat hänellä myös ilmaisia, sillä ne olivat Dynamon sponsoreilta. Poikkeava tyyli saattoi myös olla kuittaus elämän ja itsensä liian vakavasti ottaville ihmisille, joita Sundqvist toisinaan arvosteli.

Perimmäinen syy oli kuitenkin kulutusvastaisuus. Muotivillitysten ja merkkivaatteiden lisäksi huutia sai muun muassa autoilu, jota Sundqvist avoimesti vastusti. Ennen kaikkea ekologinen ajatusmaailma ilmeni hänen sanoituksistaan. Sittemmin itselleni tutuimmaksi Leevi and the Leavingsin albumiksi muodostunut Rakkauden planeetta käsittelee muun muassa ihmisten julmuutta ja luonnon tuhoamista. Erityisesti kappale Luonnollinen valinta antoi minulle lähtölaukauksen matkalleni kohti ympäristöystävällisempää elämäntyyliä. Sittemmin reissua ovat vauhdittaneet tietokirjat ja dokumentit, mutta kipinän sain Sundqvistilta. Keskustelu hänen kanssaan esimerkiksi kasvissyönnistä, jonka aloitin menneenä syksynä, olisi varmasti antoisaa. Aluksi vaikealta tuntunut ratkaisu muuttui pian luontevaksi, ja olenkin todennut kaiken olevan kiinni vain valinnasta ihmiskunnan ja koko maapallon tulevaisuuden turvaamisen sekä oman mukavuudenhalun välillä. Mainitun kappaleen taustalaulussa toistuu toteamus ”it’s an ordinary planet but the people don’t know / got the money for the ticket but we don’t wanna go” – pystyisimme pelastamaan Maan, mutta emme viitsi niin tehdä.

Silloin tällöin minun tulee kuunneltua radiosta Sundqvistin isännöimiä vanhoja ohjelmia, joista Yle lähettää vieläkin uusintana viikonloppuisin Koe-eläinpuistoa. Verrattuna nykypäivän radio-ohjelmien tekoon, jossa pääsisältönä on naiivien kysymysten esittäminen soittajien toivossa sekä klikkiuutisille ääneen naureskelu, ovat nuo vanhat – muun muassa Radiomafia-kanavalla – lähetetyt jaksot silkkaa kultaa. Luulen, että ujona tunnettu Sundqvist on nauttinut työstään, sillä hän on voinut viihdyttää kuulijakuntaansa megahertsien takaa, joutumatta oikeasti kosketuksiin tuntemattomien kanssa. Ohjelmissa ilmenevät Sundqvistin rajaton mielikuvitus ja kiinnostus erilaisten ihmiskohtaloiden tutkiskeluun. Keksityistä hahmoista Kai Järvisen esittämä rivo raitiovaununkuljettaja Aarne Tenkanen on jatkanut elämäänsä julkisuudessa myös Sundqvistin kuoleman jälkeen tarjoten silloin tällöin häivähdyksiä tuon kynätaiturin huumorista.

Epäsuomalainen tabujen käsittely ja omalaatuinen tyyli ovat luoneet Gösta Sundqvistin ja kansan välille utuisen verhon, jonka takaa paljastuu arvostettu taiteilija, jota voisi verrata renessanssin aikana suosiossa olleisiin uomo universaleihin, monen alan taitajiin. Voi olla, että juuri valtava työmäärä ajoi Sundqvistin loppuun. Hän kuitenkin jätti mennessään suomalaisille suunnattoman perinnön ja sitä ihailevat vielä vuosikymmenienkin päästä sukupolvet, jotka eivät ole edes eläneet hänen kanssaan samaan aikaan. Monien muiden taiteilijoiden tavoin Sundqvistinkin salaperäisen maineen viimeistelee aikainen kuolema. Minulle tämä seikka tekee hänestä lähes kuvitteellisen hahmon, sillä minulla ei ole minkäänlaisia muistikuvia hänen elinvuosistaan. Vaikka Sundqvist pysyttelikin poissa parrasvaloista, seurasi hän yhtyettään ja itseään koskevaa puhetta mediassa. Täten hän on osannut vuonna 1989 lausuakin pelottavan todenmukaisen kommentin: ”Mä oon vähän sellainen kulttihahmo, halusin tai en, ja varmaan tulevaisuudessa vielä enenevässä määrin.”