2017 Palkinto 3

2017 Palkinto 3

Tuomas Lapatto

Itsenäisyytemme vastatuulessa

Ajatus Suomen itsenäisyydestä pitkästyttää minua. Silmäni painuvat kiinni ja ajatus lähtee tahtomatta harhailemaan. Juhlavuoden valmistelut etovat ja ihmisten innostus ärsyttää. Mitä syytä meillä on juhlia, mitä hyötyä meille on itsenäisyydestä? Elämäni ei tunne käsitettä Suomen itsenäisyys, talvi- ja jatkosota tai itsemääräämisoikeus. Nuo hankalat termit täynnä historian havinaa ja pölyttyneitä arvomaailmoja eivät kosketa arkeani ollenkaan. Sama aurinko nousee yhä edelleen, sama ikävystyttävä arki painaa pääni kumaraan ja ennen kaikkea sama ruoka täyttää vatsani.

Turvattu olo veltostuttaa mielemme ja saa itsenäisyytemme tuntumaan arkipäiväiseltä, ikuiselta ja muuttumattomalta. Tahtomatta kuvittelemme sananvapauden ja oikeuslaitoksen olevan itsestäänselvyyksiä, joiden merkitystä ja puolustusta ei tarvitse käsittää. Vain uutisia katsoessani mieleni herpaantuu hetkeksi, pieni ajatuksenpoikanen nostaa päätänsä ja piipittää, että he sotivat sortajaa vastaan, he taistelevat saadakseen vapauden. Näiden kuvien tulisi herättää minussa patrioottista kiihkoa, lietsoa mieltäni yleviin aatoksiin, kuljettaa se Karjalan kannaksen taistelupesäkkeisiin, vuoden 1940 tapahtumiin. Puhelimen ärähdys palauttaa minut äkkiä takaisin maan pinnalle. Tykkitulen ääni hautautuu samaan jatkuvaan väkivaltaviihteeseen, jolla aivojani moukaroidaan päivästä toiseen.

Onko väärin tuntea epävarmuutta seistessään Suomen lipun rinnalla, pohtien merkitystämme tällä suurella planeetalla? Kuulunko osaksi tätä maata, jos en tahdo uhrata henkeäni sen puolesta? Anti-isänmaallisuus on vaiettu aihe. Röyhkeästi he, joille Suomi ei merkitse mitään, hyödyntävät ilmaisen koulutuksen ja maksuttoman terveydenhuollon, antamatta mitään vastineeksi. Armahtaako presidentti yhtä lailla haaveilijat, jotka sanovat Suomen olevan heille elannon velkaa? Ilman häpeää he kieltäytyvät palvelemasta, arvostamasta maatamme.

Olemme kaikki osa tätä valtiota, jota puolustaessa uhrattiin kokonainen sukupolvi. Henkemme ja vapautemme ovat meidän arvokkaimpia ja henkilökohtaisimpia osia, tekevät meistä subjekteja. Voiko niiden anastajalle antaa anteeksi, varsinkin jos se muistuttaa siitä sankarillisin sotakertomuksin? Eettisestä näkökulmasta sotilaat olivat tässä individualistisessa maailmassa yksilöitä, joita kohtaan tehtiin vääryyttä. Sotatapahtumien muistelu ja sävy, jolla niistä kerrotaan, luo kuitenkin mielleyhtymän siitä, että meidän tulisi olla isänmaallisia ja luovuttaa elämämme maallemme. Tämäkö on kuva, joka työelämään ja asepalvelukseen valmistautuvalle nuorelle halutaan välittää?

Ensimmäinen kosketukseni sotavuosiin on historian tunnilta. Opettajan monotoninen ääni hänen selostaessaan juoksuhaudan keskimääräistä syvyyttä ja Mannerheim-linjalta löytyneiden saappaiden lukumäärä ei vetänyt vertoja eilisen jalkapallopelin maalikoosteelle. Puolella korvalla poimitut pienet tiedonmuruset arkistoituivat aivoissa omalle paikalle maailman sotaisessa menneisyydessä. Hitlerin valtaannousu ja Egyptin pyramidit olivat jostain kumman syystä paljon kiinnostavampia. Nuoren muistissa on historialle varattu pieni lokero. Kun hahmottaa suurta kokonaisuutta, Suomen käymät pienet kahakat tuntuvat hävityiltä, yhdentekeviltä ja tylsiltä.

Peruskoulusta pääsi läpi helposti tietämättä edes talvisodan aloitusvuotta, ylioppilaskokeissa ei tentattu Moskovan rauhansopimuksesta, eikä tämä sivistymättömyys ole tuntuvasti haitannut koulun ulkopuolella. Itsenäisyyspäivänä en ole sen kummemmin kiinnittänyt huomiota palopuheisiin tai marssimusiikkiin. Tuntemattoman sotilaan elokuvaversion olen sivuuttanut turhana sotapropagandana. Isänmaalliset eleet ovat näyttäneet pelkästään kauniilta ulkokuorilta täynnä valheellista sisältöä.

Vain kerran olen tuntenut häpeää välinpitämättömyydestäni. Isoisäni kertoessa evakkomuistojaan ja näyttäessä kuvia isästään sotilaspuvussaan sydämeni vavahti. Orastava viha kaikkia siviilejä lahdanneita vastaan sai mieleni hetkeksi irrotettua hektisestä arjesta. Sodissa tehtyjä uhrauksia ja menetyksiä voi oikeastaan käsittää vain henkilökohtaisella tasolla. Tapahtumat tuntuvat niin kaukaisilta ja sen ajan henki niin järjettömältä, ettei sitä ymmärrä muuten kuin asettamalla perspektiivin omiin sukulaisiin ja heidän muistoihinsa. Mikään historiankirja eikä dokumentti ei pysty saavuttamaan sitä tunnetta, jonka paikalla ollut läheinen voi kuvauksensa avulla välittää.

Varsinkin nuoret rinnastavat nationalismin ja sotavuosien saavutusten muistelun äärioikeistoon ja Suomen Vastarintaliikkeen kaltaisiin järjestöihin. Median aiheuttaman kuvan takia patriotismi ja oman valtion edun ajaminen tulkitaan populistipuolueiden käyttämiksi tehokeinoiksi, jotka eivät kuulu hyvään poliittiseen retoriikkaan. Pienimmätkin vihjaukset talvisodan henkeen nähdään maahanmuuttovastaisuutena ja kansakuntaa hajottavana puheena. Eri lähteistä tulevat vaikutteet sekoittavat vielä kypsyvän pään. Jos koko poliittinen ja yhteiskunnallinen keskustelumme on vain muiden mielipiteiden kumoamista, miten nuoret voivat enää suhtautua objektiivisesti mihinkään? Kaikki tämä kulminoituu yleiseen välinpitämättömyyteen erityisesti sotavuosia kohtaan.

Kouluissa yritetään herättää mielenkiintoa pänttäämällä samoja sodista kertovia klassikkokirjoja. Erityisesti Tuntemattoman sotilaan ainaisella koulussa luettamisella on kuitenkin varjopuoli. Viestinnän professori Anu Kantolan mukaan romaani luo myytin Suomesta, jossa vain suljetussa porukassa toimivat elitistiset miehet saisivat hallita. Näin ei tulisi enää olla kaupungistuneessa, tasa-arvoon pyrkivässä maassamme. Äidinkielen ja historian tunneilla tulisi ennemmin painottaa Suomen kasvua nykyiseksi rauhanvälittäjävaltioksi. Edistysaskeleet naisten aseman parantamiseksi ja köyhyyden vähentämiseksi sopisivat paremmin tavoiteltuun ajatusmaailmaan. Sankarilliset ja epärealistiset kiihkokertomukset ruokkivat vain maahanmuuttovastaisuutta ja ylisuorittamista.

Pelko sotapropagandasta leimaa helposti kaikki historialliset dokumentit ja sulkee silmämme kaikelta sotavuosiin liittyvältä. On mukavampaa kuunnella nykyajassa kerrottuja valmiita totuuksia kuin oikeasti syventyä pohtimaan sotiemme merkitystä tämän päivän Suomelle. Menneitä tapahtumia on tapana muokata omaan käyttöön sopivaksi. Luotto suomalaisen historiantutkimuksen totuudenmukaisuuteen on pienintä juuri 1940-luvun tapahtumien kohdalla. Jatkuvasti painotettu kriittinen ajattelu saa aikaan koko vuosikymmenen painumisen arveluttavien faktojen joukkoon, joihin perehtymistä ei edes haluta yrittää.

Monien mielestä tällä hetkellä olisi kuitenkin suuri virhe unohtaa sotavuodet ja arkistoida niiden kaikki jäljellä olevat kertomukset. Globalisaation ja äärinationalismin kohdatessa on jokaisen itse pidettävä huoli, että tuntee menneisyytemme eikä ajaudu tuomitsemaan muita kansoja hatarien stereotypioiden tai vanhojen kaunojen takia. Itsenäisyyspyrkimysten ymmärtäminen on helpompaa, kun peilaa niitä omaan valtioomme. Eri puolilla maailmaa tapahtuvat kuohunnat saavat näin järjellisiä piirteitä. Yleisesti toivotaan, että historian opiskelusta saadaan ohjeita tulevaa varten.

Unohdamme tällä hetkellä syyn Suomen 100-vuotisjuhlille. Juhlimme itsenäisyyttä, emme sodan voittoa. Näytämmekö maailmalle, että suomalaiset lapset kasvatetaan lähtökohtaisesti palvelemaan isänmaata? Olemme valtio, joka tarvitsee visionäärejä ja uudenaikaisia ajattelijoita. Yksilöille ei tulisi suoltaa valmiita vastauksia. Eivätkö juuri populistit halua yksinkertaistaa totuutta ja maalata kuvan sodista, joissa uljaat sankarit tappoivat kymmenittäin vastapuolen hirviöitä ja lopulta kuolivat urhoollisesti. Filmit ja kuvat eivät lopulta eroa parjatuista räiskintäpeleistä ollenkaan. Ei olekaan ihme, että niin monet nuoret menevät sekaisin ja marssivat sankoin joukoin maahanmuuttajia vastaan, luullen ajavansa puna-armeijan pois maastamme.

Kirjailija Antti Tuuri toteaa Helsingin Sanomissa: ”Sadassa vuodessa (Suomen itsenäisyyttä) sotia on siis ollut noin neljäkymmentäkahdeksan kuukautta, nelisen vuotta. Hämmästyttävän ison osan Suomen satavuotisen itsenäisyyden juhlinnasta sotavuodet nyt kuitenkin vievät. Viimeisetkin veteraanien kertomukset kaivetaan esiin ja ne syötetään sankaritarinoina uusille sukupolville. Suomi 100 -kulttuurihankkeista yli­voimaisesti eniten rahaa käytettiin Tuntematon sotilas -romaanin kolmanteen filmatisointiin, joka on myös saanut eniten julkisuutta, ikään kuin jatkosota olisi tärkein tapahtuma sadan vuoden historiassamme ja siitä kertominen suomalaisen kulttuurin tärkein tehtävä tänään.”

Nykyisellä kehityksellä sotakertomukset häviävät vähitellen. Se ei tarkoita, etteikö olisi sopivaa muistella kaatuneita läheisten kanssa pyhäinpäivänä. Jokaisella on oikeus henkilökohtaiseen suruun. Valtiopohjainen, kulttuuriin – ja menneisyyteen – takertuva manipulaatio on kuitenkin aikansa elänyt. Ei ole edes mikään vitsi, että joka vuosi ilmestyy uusi talvi- tai jatkosotaa käsittelevä kirja. Uudet sukupolvet suhtautuvat yhä suopeammin itänaapurin kauppakumppaniin. Ei ole mitään syytä pitää väkisin yllä myyttiä talvisodasta. Voisimme edetä edes johonkin tasa-arvo- ja tuloerokysymysten kanssa, jos ei mieliämme myrkytettäisi pienestä pitäen kansallismielisellä, sovinistisella propagandalla. Toivoisin, että Suomi ottaisi 100-vuotisen itsenäisyyden kunniaksi tavoitteekseen suuntautua kohti uusia taistelutantereita. Juhlistaisimme saavutuksiamme tieteessä ja taiteessa. Nuoret omaksuisivat mielellään esikuvikseen sananvapaustaistelijoita ja rauhanlähettejä. Kansan yhtenäisyyttä ei tarvitse pönkittää keksimällä yhteistä vihollista. Ymmärrän itsekin arvostavani itsenäisyyttä ja isänmaallisuutta, kun huomaan ettei se ole pelkkää ainaista ”talvisodan henkeä”.