2012 Kunniamaininta 3

2012 Kunniamaininta 3

Raskas taakka

Kävin tänään äitiä katsomassa terveyskeskuksessa. Viime käynnistäkin taisi jo olla neljä kuukautta. Äiti ei muistanut nimeäni. Käynkö liian harvoin katsomassa häntä? Ei minulla ole aikaa. Töissä on kiireitä: paperitöitä kasoittain ja viime viikollakin pari seminaaria Keski-Suomessa.

Sitä paitsi en tahdo nähdä äitiä tuollaisena. Hän oli aina niin toimekas ja kultainen. On vaikeaa nähdä hänet vuoteen vankina kuihtumassa pois vähä vähältä. Tekee kipeää, kun hän ei muista asioita ja näyttää niin avuttomalta ja eksyneeltä. Hän on minulle yhä rakkaampi, ja kaikki tekee entistä kipeämpää. Toivoisin, että hän voisi olla kotonaan ja levätä siellä rauhassa perheen pitäessä huolta hänestä niin kuin kuuluisina vanhoina hyvinä aikoina, mutta minä en kestäisi sitä. Minulle tulisi vain entistä huonompi omatunto, kun en ehtisi olla hänelle vanhuudenturva, huolehtiva poika. Minä olen kiireinen mies. Olisihan tietysti isä, mutta hänkin alkaa jo olla vanha. En mitenkään voi jättää kaikkea hänen harteilleen. Terveyskeskuksessa äidillä on sentään hoitajat huolehtimassa kaikista hänen tarpeistaan.

Nykyään puhutaan paljon siitä, miten vanhukset vain hylätään jonnekin vanhainkotiin tai vuodeosastolle yksin odottamaan kuolemaa. Yhteiskunta peräänkuuluttaa perhearvoja ja vanhusten kunnioittamista. Vanhusten syrjäytyminen on suuri ongelma, ja mihin kääntyvät katseet? Omaisiin – lapsiin, lastenlapsiin, sisarustenlapsiin. Meiltä odotetaan aivan liian paljon. Kaikista ei ole omaishoitajiksi. Kaikilla ei ole edes mahdollisuutta siihen. Yhteiskunnan paheksunnan voi tuntea raskaana harteilla, ja välillä se saa minut uskomaan, että olen pohjattoman huono omainen. Varmasti liioittelen kaikkia kiireitä ja arjen paineita. En voi aidosti välittää äidistä, jos minulla ei ole puhtia repiä jostain aikaa hänestä huolehtimiseen. Minusta tuntuu, että minun pitäisi tehdä enemmän.

Kuitenkin olen tehnyt kaiken voitavan äidin hyväksi. Olen täyttänyt velvollisuuteni, ja uskon tämän päätöksen olevan parhaaksi kaikille osapuolille. On tavallaan vapauttavaa siirtää suurin käytännön vastuu asioista tehtävään koulutetuille ammatti-ihmisille. He jos ketkä hoitavat homman niin kuin pitää. Vai olenko sittenkään tehnyt aivan kaikkea?

Olen vähän huolissani Irmasta. Hän on ollut hieman allapäin viimeisten käyntieni aikana. Terveyskeskusolot eivät oikein sovi hänelle – kyllä minä rouvani tunnen. Tuntuu, että hän elää yhä enemmän omissa maailmoissaan. Kotona tutut muistot voisivat pitää hänen päänsä terävämpänä, mutta minä olen liian vanha kyetäkseni huolehtimaan hänestä yksin. Marko on kunnon poika, mutta hän on vain niin turkasen kiireinen. Oli pakko myöntyä hänen päätökseensä siirtää Irma vuodeosastolle, vaikka hän olisi kyllä onnellisempi kotona.

Saan kuitenkin käydä Irmaa katsomassa liki jokaisena päivänä viikossa. Viidenkymmenen vuoden yhteisen taipaleen jälkeen on tietysti outoa asua eri katon alla, mutta naimisissa tässä vielä kuitenkin ollaan. Papin edessä vannoimme rakastavamme ja tukevamme toisiamme niin myötä- kuin vastamäessä. Ei tämäkään vastoinkäyminen ole poikkeus: yhdessä se koetaan, yhdessä se kestetään ja yhdessä me saamme vanheta avioparina niin nyt kuin tulevaisuudessa, kunnes kuolema meidät erottaa.

Minusta alkaa pikkuhiljaa tuntua, ettei Irma tokene enää sen vertaa, että voisi päästä kotiin takaisin. Hänellä on liian vähän seuraa ja virikettä. Hän oli varsinainen touhutiina nuoruudesta aina viimeisiin päiviin asti, jolloin hän vielä pysyi pystyssä. Eivät hoitajaraukat taida ehtiä kunnolla pitää seuraa potilaille, kun on aina niin mahdoton kiire. Kaiken täytyy olla tehokasta ja järjestelmällistä kunnallisessa laitoksessa. Se on sääli, sillä vaikka asiat näyttäisivät paperilla olevan niin kuin pitääkin, se ei kuitenkaan aina kerro välttämättä asioiden todellista laitaa. Potilaiden henkiset tarpeet lyödään usein laimin kuumeisen menon sykkeessä.

Hoitajia on kaiken lisäksi aivan liian vähän. Se on turhaan aliarvostettu ammatti. Hoitajien työ on paljon arvokkaampaa kuin kaikki maailman hienot hollywoodit, wall streetit, loistokkuus ja niin sanottu glamour, jota suurin osa ihmisistä tuntuu nykyään tavoittelevan. Mietin vain, mihin ovat kadonneet lähimmäisenrakkauden ja nöyrän ahkeruuden ihanteet tästä maasta. Meillä kaikilla on oma paikkamme elämässä, mutta meillä on aina myös toisemme. Aina ei tarvitse tavoitella taivaita – riittää, kun kumartuu pesemään lähimmäisensä haavoja syvän lähteen vedellä. Silloin näkee taivaan ja voi valella siitä heijastuksen myös toisen ihmisen kipeään kohtaan lievittämään tuskaista oloa.

Vaikka hoitajat usein unohdetaan, elleivät he tee itsestään numeroa, ilman heitä ei toimisi terveydenhuoltojärjestelmämme. Sitä ei käy kiistäminen. Älykkäät ja asiansa osaavat lääkärit ovat välttämättömiä, totta kai, mutta hoitajat taustalla tekevät kuitenkin kaikkein suurimman työn. Vanhemmiten nämä asiat huomaa selvemmin kuin nuorena, mutta sanopa se nuorille. Nuorena on aina niin kiire elää elämäänsä ja tehdä jotain suurta. Myöhemmät sukupolvet sortuvat valitettavan usein pitämään vanhuksia hiukan hupsahtaneina eivätkä ota huomioon kokemuksen syvää rintaääntä. Ennen vanhuksiin suhtauduttiin kunnioituksella, nykyään lähinnä holhoavasti.

Löysin eilen huonettani siivotessani vanhan lasten kokkikirjan, jonka sain mummilta varmaankin 5-vuotislahjaksi. Heti tulivat lapsuusajat mieleen. Aloin selailla kirjaa, ja joka ikisestä ohjeesta nousi mieleen kasa muistoja niiltä ajoilta, kun mummin kanssa olimme oikein tärkeinä emäntiä essut edessä ja myssyt päässä. Voi niitä kaikkia maukkaita yritelmiä, joita keittiössämme syntyi!

Samalla kuitenkin muistui mieleen, millaista on nyt. Mummi on nykyään niin muuttunut. Hän katsoo minua kuin hänelle aivan outoa ihmistä. Olen kerran käynyt katsomassa häntä ja toivon, etten olisi mennyt. Mummi on aivan vieras. Hän on sama rakas mummi ulkoisesti, mutta kuitenkin hän on ikään kuin kuollut. Se pelottaa minua. On liian outoa, kun joku tuttu ihminen muuttuu yhtäkkiä tuntemattomaksi. Tulen myös surulliseksi, kun muistan, millaista kaikki oli ennen. Minua itkettää nähdessäni mummin siellä valkoisten vällyjen keskellä tiputuslaitteisiin kytkettynä desinfiointiaineelta lemuavassa terveyskeskuksen huoneessa, seuranaan vain kaksi muuta dementoitunutta vanhaa korppua ja kukkamaljakko ikkunalaudalla.

Se ei ole se mummi, jonka minä tunsin. Se on joku muu. Minusta on hyvä, että mummi on siellä jossakin tarpeeksi kaukana minun arjestani, koulusta ja harrastuksista. Tahdon muistaa hänet sellaisena kuin hän oli lapsuudessani: aina iloisena, pirteänä ja touhukkaana hääräilemässä. Hän ei enää ole osa elämääni samalla tavoin kuin joskus ennen. On hyvä, että vanhat ja sairaat ihmiset saavat asianmukaista hoitoa terveyskeskuksissa ja ovat samalla poissa rasittamasta omaisten taakkaa.

Muutenkin tuntuu, että vaikka nykyään vanhukset ovat tarpeineen niin kovasti valokeilassa, yhteiskunta kuitenkin toisaalta haluaa piilottaa heidät jonnekin. Mummikin varmaan siirretään muualle terveyskeskuksesta heti, kun mahdollista. On vanhainkoteja, vanhusten asuinalueita, saattokoteja ja ties mitä – yhteiskunnan uhraus vanhustyön hyväksi. Näiden julkisivujen takana he ovat siististi poissa silmistä ja täyttämästä sairaaloiden ja terveyskeskusten muutenkin tungokseen asti täysiä vuodeosastoja. Samalla ne kertovat, että vanhuksista välitetään.

Miksi emme tekisi niin? Muutkin tekevät niin eri puolilla maailmaa. Missä ovat Yhdysvaltojen vanhukset, jotka eivät enää selviä omin avuin? Missä elävät vanhukset esimerkiksi Ranskassa, kun eivät enää kykene elämään itsekseen kotona? Tämä on meidän aikamme ja meidän yhteiskuntamme. Vanhuksista huolehditaan, ja omaiset saavat jatkaa elämäänsä eteenpäin ilman ylimääräisiä huolenaiheita. Aidon mummin menettäminen on aivan tarpeeksi kauheaa. En kestäisi katsella sitä kuorta ja rakkaan ihmisen rappeutumista päivästä toiseen.

Viime yönä osastoltamme kuoli yksi potilas, vanha nainen. Se oli rauhallinen kuolema – ääntäkään hän ei päästänyt, soljui vain unen ja kuoleman välisen rajan yli. Hän oli ollut jo jonkin aikaa huonossa kunnossa ja masentunut, joten tämä ei tullut yllätyksenä. Silti tällaiset tapaukset pistävät aina miettimään. Irma Koijonen ei ollut onnellinen täällä. Herää ajatus, olisiko jotain pitänyt tehdä toisin.

Vanhukset ovat tärkeä osa yhteiskuntaamme. He ovat sen meille rakentaneet, ja meidän pitäisi kohdella heitä aarteina, ei taakkana. Varmasti suurin osa meistä ajatteleekin niin. On kuitenkin eri asia, miten sen teemme. Vanhukset eivät välttämättä itse enää tiedosta, mikä on heille parhaaksi. Onko parempi järjestää heille puolipakolla hoitoa vai yrittää miellyttää heitä itseään silläkin uhalla, että heidän terveytensä vaarantuisi? Mikä heille loppujen lopuksi on siinä tilanteessa paras ratkaisu?

Meidän tulee kunnioittaa paitsi vanhuksia myös omaisten erilaisia päätöksiä harkintamme mukaan. Ei ole kahta samanlaista tapausta. Ei ole yhtä oikeaa vastausta.